Pahoittelen pitkää kirjoitusta, mutta ensimmäisestä kokemuksesta täytyy kirjoittaa yksityiskohtaisesti Seuraavat koeselostukset sitten vähän lyhyempänä.

Koeviikonloppu alkoi lauantaina n. klo 10.30 aamupalalla järjestävän yhdistyksen majalla. Toisten juttuja mm. mokista, kuten jäljen kadottamisesta kun on ollut oppaana, kuunnellessa oma jännitys ei yhtään lauennut vaan ennemmin lisääntyi. Meitä kokemattomia lohdutettiin kuitenkin sillä, että AVO-jäljen saa merkata näkyvästi. Kun kaikki olivat paikalla, jaettiin jäljet. Jäljet tehtiin pareittain. Suurin osa teki vain yhden jäljen, sillä tekijöitä oli niin paljon. Kaikkien jäljentekijöiden ei siis tarvinnut toimia oppaana. Meille jaettiin kartat, joihin jälki oli piirretty, kompassit, merkkinauhat ja veripullot sekä sienet. Mukaan saimme myös laput, jotka pistettiin jäljen alkuun ja loppuun osoittamaan mistä jälki alkaa ja mihin se päättyy. Kaato merkittiin myös omalla lapulla. Parikseni sain miehen, jolla oli kokemusta jälkien teosta. Meidän jälki oli Pirttimäen ulkoilualueen metsissä. Auto jouduttiin jättämään reilun kilometrin päähän jäljestä, joka kuulemma oli aika epätavallista. Matkan aikana ehtikin sitten kysellä mieltä askarruttavia kysymyksiä. Samalla piti muistaa suunnistaakin. Minusta ei ollut avuksi kartanlukemisessa, kun en sitä osaa. Kun oikea kohta löytyi, ryhdyttiin jäljen suunnistamiseen ja merkkaamiseen. Minä merkkasin Kunhan mies vain ensin opetti miten sellainen solmu tehdään, jonka saa helposti auki. Onneksi parini pysähtyi välillä lukemaan karttaa, sillä muuten en olisi millään pysynyt perässä. Nauhojen solmimiseen kun meni aina hetki. Ensimmäisen kulman piti olla pienen, muka kuivan suon jälkeen. Vettä oli kuitenkin sen verran paljon, että teimme kulman suon reunalle. Tällä jäljellä ohjaaja voi kuitenkin joutua kävelemään suossa, jos hänen koira päättää jatkaa matkaa eteenpäin. Toinen kulma tehtiin kallion viereen ja viimeinen suora nousi kalliolle. Muuten jälki merkittiin yhden värisillä nauhoilla, mutta kulmat ja kaato kahdella värillä. Ennen kulmia oli myös "varoitusnauhat", jotta tiedetään milloin kulmaa lähestytään. Kulmatyöskentely on yksi tuomarin arvostelukohteista. Jäljen loppupuolella alkoi kaatosade ja ukkonen jyrisi. Kaadolta oli lyhyt matka jäljen alkuun (jäljen muoto). Seisoimme hetken puun alla sateelta suojassa ennen kuin lähdimme verettämään jälkeä. Sade loppui onneksi melko pian. Parini kulki edellä ja korjaili pistämiäni merkkejä (hänestä ne olivat liian näkyviä). Minä vedin perässäni verisientä. Kun jälki oli valmis, lähdimme takaisin majalle. Majalla piti heti ensimmäiseksi vaihtaa kuivat vaatteet päälle. Listalle merkittiin, että olimme palanneet metsästä. Vaatteiden vaihdon jälkeen söin lounaan. Muiden paluuta odotellessa juttelimme koiramaisia juttuja ja sain lisätietoa taippareista. Lähdimme kotiin, kun Taina oli palannut metsästä ja saanut syötävää.

Tänään lähdimme klo 7 matkaan. Ensin ilmoittauduttiin, jolloin huomasin lompakon jääneen kotiin. Koemaksu (ei muuten ole halpa koiraharrastus tämäkään) piti maksaa koepaikalla, mutta sain onneksi suorittaa maksun tilisiirrolla. Koe alkoi ylituomarin puhella kun kaikki olivat paikalla. Sen jälkeen arvottiin jäljet niin, ettei kukaan voi saada itse tekemää jälkeä. Kolmelta koiralta tarkistettiin siru ja koirat olivat ne, joiden jälkinumerossa oli tähti. Minä sain jäljen numero kuusi, joka oli juuri ennen meidän tekemää jälkeä nro 7. Meidän lapussa oli tähti, joten Mikolta tarkistettiin siru. Leevi oli toinen, jonka siru tarkistettiin. Laukauksensietotestiin menimme kahdessa osassa, ensin meidän tuomarin ryhmä ja sitten Tainan ja Leevin tuomarin ryhmä. Koira piti sitoa puuhun jälkiliinassa ja jättää koiralle liikkumatilaa. Tuomarin käskystä poistuimme koirien luota mitään sanomatta. Jäin seisomaan tuomarin taakse niin, että Miko näki minut. Kerran Miko ulahti, kun olin vasta kävelemässä pois, mutta varmaan se sitten rauhoitti kun jäin näkyville ja katsoin Mikoa. Miko istui ja laukauksen kuultuaan vain vähän käänsi päätään. Hieno poika! Meidän ei onneksi tarvinnut odottaa pitkään jäljelle pääsyä, sillä meidän jälki oli ryhmän toinen. Oppaaltamme sain vinkkejä ja vastauksia kysymyksiini tuomaria odotellessa. Tuomarille kerroin ensin, että olimme ensikertalaisia ja kysyin pari kysymystä. Tuomari sanoi, että saa kysyä jäljestyksen aikana jos vain on jotain mielessä. Alussa 10 metrin matkan ajan koiraa saa ohjata jäljelle sanoin ja liinaa lyhyenä pitämällä. Alku ei ollut ihan parhain kun en kovin paljon ohjannut ja Miko tahtoi lähteä jäljen sivuille. Alun jälkeen jäljestys alkoi sujua hyvin. Oli outoa vain mennä Mikon perässä kun ei yhtään tiennyt missä jälki menee. Oli rauhoittavaa nähdä sininen nauha puussa, kun siitä tiesi, että ollaan jäljellä. Miko teki ainakin pari kertaa tarkastuskierroksia jäljen ulkopuolella, huomasin sen itsekin vaikka sen pystyi päättelemään myös siitä, ettei opas tullut enää perässä. Ajattelin pariin kertaan, että hukka tulee, mutta Miko löysi kierrosten jälkeen tosi hyvin takaisin jäljelle ja ryhtyi taas sitä seuraamaan. Kerran kalliolla kierrellessämme Miko pysähtyi ja alkoi katsoa alhaalla olevaa miesopastamme. Miko vain katsoi ja katsoi ja tuli vähän uskonpuutetta. Kysyin tuomarilta, että odotellaanko vai käskenkö jäljelle. Sain käskeä ja matka jatkui, vaikka Miko vielä vähän kummasteli paikallaan seisovaa miestä. Miko käväisi kerran nuuhkaisemassa tuomaria ja minua kierrokseltaan palatessa. Näin kulmaa edeltävät nauhat, mutta kulmaa ei näkynyt. Sain tietää myöhemmin oppaalta, että Miko oli käynyt haistelemassa kuusien alla, josta jälki jatkui kulmalle, mutta Miko olikin kiertänyt puut ja siten kulman ulkokautta. Ennen kulmaa hätä yllätti Mikon ja siinä sitten hetki seisottiin Mikon kyykkiessä. Jäljen puolivälissä Miko työnsi kuononsa maa-ampiaispesään. Opas käski juoksemaan, mutta jo ennen kuin ehdin tajuta mitä tapahtui, tunsin pistoja. Ampiaiset tuli perässä ja jäi kiinni vaatteisiin. Niitä oli ollut paljon selässäni, mutta onneksi niistä yksikään ei pistänyt. Sain kuitenkin kahdeksan pistoa; yhden silmäkulmaan, kaksi lähelle oikeaa olkapäätä, yhden oikean käden kämmeneen, kaksi vasempaan käteen ja kaksi vatsaan. Kun pysähdyimme, Miko meni maahan ja se oli selvästi saanut pistoja. En ole koskaan aikaisemmin kohdannut maa-ampiaisia ja edellisestä ampiaisenpistostakin voi olla jo lähemmäs 20 vuotta. Ne pistot sattui ja kunnolla. Kyykistyin katsomaan Mikoa, joka alkoi vikistä. Sitäkin oli varmasti sattunut. Tuomari kysyi haluanko keskeyttää vai kokeilla jatkaa. Sanoin, että kokeillaan lähteekö Miko vielä jäljelle. Miko ei suostunut nousemaan maasta, joten koe keskeytettiin. Tuomari harmitteli ja sanoi, että meillä oli mennyt niin hyvin. Jouduin kantamaan Mikoa hetken aikaa ja kun voimat loppui käsistä, niin Miko alkoi onneksi kävellä itse. Tosi surkeana se laahusti perässä. Tuomari sanoi, että kannattaa seurata Mikoa ja antaa kyytabletti jos hengittäminen alkaa vaikeutua. Jouduin nostamaan Mikon yhden puun rungon yli, jonka ali ei mahtunut. Muuten Miko käveli itse. Kerran pysähdyttiin kun Miko alkoi oksentaa. Matka jatkui kun koko vatsan sisältö oli polulla. Jäin Mikon kanssa odottelemaan kun oppaamme lähti hakemaan sorkkaa ja tuomari seuraavalle jäljelle. Löysin Mikon jalasta yhden piikin, mutta muista pisto kohdista ei ollut mitään merkkiä. Mikon ikenet olivat ihan valkoiset. Huoli Mikosta oli niin suuri, että kun kaksi meidän porukasta tuli vastaan ja kysyi miten meni, niin purskahdin itkuun. He varmaan luulivat, että olin vain kovin pettynyt meidän jäljestykseen ja jatkoivat matkaa. Matkalla majalle oppaamme antoi vinkkejä ja kertoi meidän jäljestyksestä. Minun pitäisi alun 10 metrin matkalla pitää liinaa ihan lyhyellä ja selvemmin ohjata Mikoa jäljelle. Hän myös sanoi siitä, kuinka Miko oli aina selkeästi löytänyt takaisin jäljelle eikä sitä pyörimistä jäljen ulkopuolella ollutkaan niin paljon kuin luulin. Majalla Mikon kuono alkoi turvota ja saimme molemmat rasvaa pistoille. Mikolla oli selkeästi ikävä olla ja se levottomasti vaihtoi makuupaikkaa. Se myös välillä hankasi kuonoaan maahan tai tassulla. Onneksi olo kai helpotti kun Miko välillä nukkui pitkään samassa paikassa. Tainan palatessa Miko kävi tervehtimässä häntä heiluen ja vinkuen. Paria tyttökoiraa piti myös haistella, mutta muuten Miko lepäili joko levollisesti tai levottomasti.

Pitkän odottelun jälkeen oli tulosten julkistamisen vuoro ja kokoonnuimme majan sisälle. Ylituomarin kertomus luettiin ensin ja sen jälkeen tuomarit lukivat koirien arvostelut ja kertoivat tulokset siinä järjestyksessä kun jäljillä käytiin. Oli kiva kuulla mitä muiden jäljillä oli mennyt. Kaikki 0-tuloksen (eli ei tulosta) saaneet saivat peiton, joka kai pitää lämmön poissa tms. ja tuloksen saaneet saivat mitalin. Meidän arvostelua lukiessa tuomari sanoi, että olimme koko matkan ykköstuloksessa kiinni, mutta valitettavasti olimme epäonnisia. Nyt kun Mikon vointia ei enää tarvitse huolehtia, niin harmittaa kyllä kovasti, että se pesä oli meidän jäljen vieressä. Olisihan jäljen loppuosuudella voi tapahtua vielä vaikka mitä, mutta alku lupaili hyvää. Oppaamme sanoi jäljen purettuaan, että pesä oli ollut kiinni kun he tekivät jälkeä, sillä yksi merkki oli puolen metrin päässä pesästä. Nyt pesä oli auki, joten todennäköisesti supikoira tms. oli veren hajun houkuttelemana löytänyt paikalle ja avannut pesän. Miko varmaan eläimen hajua seuraten löysi pesälle. Taina ja Leevi saivat tuloksen, ALO3. Kotiin tullessa Miko oli jo paljon pirteämpi ja nyt turvotus on laskenut. Omat pistojäljet ovat vielä kipeitä, mutta turvotusta ei juurikaan ole paitsi silmäkulmassa. Silmäkulmasta huomasin ottaa piikin pois vasta kun tulimme metsästä, joten se on ehtinyt pumpata myrkkyä. Tuntuu kuin silmä olisi nyt enemmän turvoksissa kuin aikaisemmin. Mutta kyllä tämä tästä. Parempaa onnea seuraavaan kokeeseen. On mejä silti edelleen kivaa Arvostelun voi lukea kotisivuilta. Erityisen mukavaa luettavaa on lause "Miko on erittäin lupaava jälkikoira"

Vielä pikaisesti syksyn harrastuksista. Olen ilmoittanut Mikon arkitottikseen ja tokon alkeisiin (taitoa ei riitä vielä kilpailevien ja kilpailuun menevien ryhmään). Lokakuun alkuun asti on siis ohjattua koulutusta. Saatan joutua perumaan sanani, ettemme osallistu tänä vuonna möllitokoon. Tokokurssin päätteeksi kun on suunniteltu möllitokoa, johon kaikki kurssilaiset tietenkin osallistuu