Taas olen potenut huonoa omatuntoa kun viime aikoina Mikon kanssa tekeminen ja sen huomioiminen ylipäätään on jäänyt kovin vähälle. Nyt on kaikenlaisia muuttoon liittyviä juttuja, vien melkein joka päivä töiden jälkeen veljelle tavaraa, joten tulen myöhemmin kotiin, on kooikerlehden tekoa ja kaikenlaista muutakin menoa. Välillä kotona treenaillaan pääasiassa sivulletuloa ja kaukokäskyjä. Yleensä käskytän kaikkea kolmea (istu, maahan, seiso) sekalaisessa järjestyksessä. Nyt olen tehnyt vain kahden eri liikkeen vaihtoja ja Miko silti olettaa, että kaikki kolme on käytössä. Se saattaa parin istu-maahan toiston jälkeen noustakin seisomaan, vaikka käsky edelleen olisi esim. istu. Täytyy siis tehdä enemmän kahden eri liikkeen vaihtoja, jotta tuo kuuntelisi vähän enemmän mitä pyydetään. Eilen illalla otin pienen riskin ja lenkin päätteeksi päästin Mikon irti meidän talon ja Rautian välillä olevalla jalkakäytävällä. Jalkakäytäviä on tien molemmin puolin ja valitsin Rautiaa lähemmän, koska sen ja tien välissä on lumivalli. Pyysin Mikon sivulle ja irrotin sitten hihnan. Miko lähti saman tien lumipenkkaa haistelemaan, mutta tuli heti kutsusta takaisin. Päästin pojan irti, koska halusin pitkästä aikaa treenailla luoksetuloa. Oli oikein mukava huomata, että perusasentoharjoituksista on ollut jotain hyötyä, sillä Miko juoksi kovalla vauhdilla suoraan sivulle sivu-käskyllä. En varmaan edes tehnyt kädellä mitään liikettä. Ja vauhtia oli niin, että meni jarrutukset hieman pitkäksi. Muutaman toiston jälkeen ajattelin antaa Mikon hetken juoksennella kun ei kymmenen aikaan kukaan kuitenkaan ole ulkona. Miko löysi jonkun kivan hajun, jonka perään se lähti eikä sitten enää kuunnellut yhtään. Kävin pistämässä sen hihnaan ja jouduin melkein vetämään sen perässä kotiin päin kun haju oli ilmeisesti niin kovin mielenkiintoinen. Täytyy tehdä uudestaankin noin luoksetuloja.

Olen ihan kiitettävästi muistanut ottaa nameja lenkeille mukaan ja jotain hyötyä niistä on ollut kun en muista, että Miko olisi ainakaan viikkoon haukkunut lenkillä yhdellekään ihmiselle. Eilen illalla ehti päästä pieni vuff murinan kera, mutta namien avulla takaa tulleet ihmiset sai rauhassa lähestyä ja mennä ohi. Ongelmana on vain ollut se, kun Mikolle tuo ruoka niin maistuu nykyisin. Välillä Miko seuraa pitkän aikaa vierellä ja varjosta näkee hyvin, että se katsoo minuun päin. Enhän voi olla siitä palkkaamatta kun seuraaminen on yksi eniten hiomista vaativista tokojutuista! Ja kun Miko tietää, että seuraamisesta saa namia, niin sehän sitten seuraa ja seuraa (kunhan siis namia välillä tulee). Näin namit tahtoo loppua kesken. Tänään agihallille käveltäessä pääsimme oikein hienosti kahden koiran, rottweilerin ja pienen terrierin ohi. Kun Miko tiesi, että mulla on nameja, niin sain sen helposti vierelle, vaikka se olikin kiinnostunut vastaantulevista koirista. Pari metriä ennen kohtaamista Miko pysähtyi, mutta sain houkuteltua sen takaisin vierelle. Ohitus meni hienosti, vaikka rotikka päästikin vähän murinaa. Jos mä vaan muistan pitää nameja mukana (ja saisin Markuksenkin ottamaan ne mukaan), niin kyllä yksi tämän vuoden tavoitteista ainakin toteutuu.

Agikouluttajamme oli tänään kipeänä, mutta saimme mennä omatoimisesti treenaamaan. Tänään olisi pitänyt olla viimeinen kerta, mutta koska kouluttaja on ollut kaksi viime kertaa estynyt, niin varmaan meillä jatkuu vielä kahden viikon ajan. Sen pidempään en enää pystyisikään jatkamaan, kun kolmen viikon päästä on muuta menoa ja neljän viikon päästä asutaan jo Helsingissä. Tälle kerralle treenikaverimme oli onneksi piirtänyt radan. Koska sitä olisi ollut niin hankala selittää niin tässä kuva (en jaksanut imuroida mitään agiohjelmaa, joten tässä hienosti Paintilla):

Mikolla oli aluksi ihan kauheasti energiaa ja se meni kovalla innolla ensimmäistä pätkää eli hyppyjä 1-3. Putken lisääminen onnistui hyvin eikä viitoshyppykään ollut mikään ongelma. Ensimmäisellä kerralla kun A lisättiin mukaan, Miko juoksi suoraan putkeen. Seuraavaksi teimme pätkän 5-6 niin, että ohjasin Mikon kunnolla A:lle, jonka jälkeen ei putkelle karkaamisia tapahtunut. Tauon jälkeen Miko ei ollut enää yhtä innostunut (tulikohan ensimmäisellä kerralla liikaa toistoja) ja päätti fiksuna poikana mennä oikotietä onneen. Treenikaverimme palkkasi Mikon aina estesarjan päätteeksi ja kun hän seisoi A:n alastulon luona, niin Mikon mielestä kannatti ykköshypyltä mennä suoraan sinne namien luo. Yritimme joitain kertoja uudestaan ja kun palkkaa ei vaan herunut, niin Miko sitten itsekseen kiipeili A:lla kun sieltä niitä nameja oli saanut. Kyllä hypyt lopulta onnistui, mutta putkesta tuli seuraava ongelma. Miko sen pariin kertaa löntysteli, mutta koska se nyt tuotti niin paljon vaikeuksia, niin jätimme putken pois. Viimeiset kerrat teimme esteet 1-2-3-7-6, A siis toiselta puolelta kuin mitä numero näyttää ja 7 samoin. Pitää muistaa, että ei liikaa toistoja Mikon kanssa.