Eilen kirjoitin aamulla tapahtuneesta "porrasonnettomuudesta". Vaikka Miko törmäyksen jälkeen kulkikin vielä portaita niin tämä oli se tapahtuma, joka aiheutti sen mitä olen "pelännyt". Eli sen, ettei Miko suostu menemään portaita ylös. Portaiden meneminen alaspäin on ok. Päivälenkin jälkeen Miko oli jäänyt portaiden eteen seisomaan eikä suostunut tulemaan ylös. En tiedä kauanko Markus yritti (ei varmaan kauaa) ennen kuin nosti Mikon syliin ja kantoi sen ylös asti. En kauheasti ilahtunut kantamisesta, sillä se ei ainakaan paranna asiaa. Iltalenkin jälkeen kävi sama juttu eli Miko jäi portaiden alle. Kun kumarruin ottamaan pantaa pois, Miko meni "syliasentoon" eli vähän kyykisti ja nosti etujalkaa. Vähän arvelinkin, että yhden kantamisen jälkeen Miko odottaa lisää kantamista. Aluksi lähdimme ylös päin, mutta en kahta porrasväliä enempää viitsinyt mennä, sillä joku olisi voinut tulla ulko-ovesta ja Miko samalla livahtaa pihalle. Tuo ei auttanut ollenkaan. Jatkoimme pimeässä rappukäytävässä kuiskaillen Mikon kannustamista (rapusta äänet kuuluu hyvin asuntoihin ja kello oli jo kymmenen) ja sitten yritin namilla houkutella. Lopulta Markus meni alas, jolloin Miko oli taas tarjoamassa itseään syliin. Markus nosti Mikon pari rappusta ylöspäin eikä antanut sen kääntyä takaisin. Aikamoista painia se oli, mutta kyllä Miko lopulta tuli yhden porrasvälin ylöspäin. Seuraavalla piti tehdä samoin, mutta sen jälkeen Miko meni portaat jo ihan vapaaehtoisesti. Annoin namia joka tasanteella kehujen kera. Aika monta minuuttia meillä rapussa meni... Tänä aamuna Miko taas jäi portaiden eteen seisomaan. Koska aamulla ei ole aikaa odotella, niin hetken kannustamisen jälkeen ryhdyin ilkeästi vetämään hihnasta. Hihnan päässä alkoi kauhea rimpuilu ja jouduin hetkeksi lopettamaan vetämisen kun panta meinasi luiskahtaa pään yli. Sitten uudestaan vetoa ja lopulta Mikon oli pakko räpeltää portaat ylös. Kaikki loput portaat meni oikein hienosti ja palkkasin taas tasanteilla. Markukselle sanoin, ettei enää kanna Mikoa. Miko saa kävellä portaat ihan omin jaloin, joko hyvällä tai pahalla. Tuntui kyllä tosi pahalta vetää se väkisin portaille, mutta mieluummin niin kuin kantaen. Saamme varmaan portaissa vielä taistella useamman kerran, mutta kyllä se Miko on, joka saa taipua.

Tokoilimme iltalenkillä Prisman parkkiksella. Otin lelun mukaan, sillä ainakin kotona olen lelulla saanut Mikon seuratessa hyvään kohtaan. No, ulkona lelut ei Mikoa kauheasti kiinnosta, joten namilla piti poikaa vetää oikeaan paikkaan. Perusasentoja, paikalla makaamista, liikkeestä maahan menoa ja luoksetuloa treenailtiin myös. Mikolle varmaan paras palkka oli se kun lähdimme pois parkkikselta siihen suuntaan, jossa kaikki ihanat tyttöhajut on...