Tänään on ollut tapahtumaa pikku-Mikolle Markuksen piti hoitaa asioita Karkkilassa ja lähdin Mikon kanssa mukaan, että saadaan vähän bussia kokeilla. Ensi viikon sunnuntaina täytyy jo mennä bussilla Helsinkiin asti pentukurssille Aluksi miedän piti mennä vakiovuorolla, jolla matka kestäisi 50min (siis saman verran kuin Helsinkiin), mutta pikavuoro meni tuplasti nopeammin, 25 minuutissa. Valitsimme siis sen. Linja-autoasema on ihan meidän vieressä, josta vakiovuorot menee, pikavuorot menee Porintietä pitkin, mutta eipä pikavuoropysäkillekään mikään pitkä matka ole. Bussissa oli vain kolme ihmistä meidän lisäksi. Miko oli koko matkan meidän sylissä ja aluksi se vain puri meidän käsiä ja halusi pois sylistä. Lattialle poikaa ei viitsi laskea, kun ei sille kuitenkaan riitä meidän jalkatilassa olo vaan pitäisi päästä muuallekin tutustumaan. Loppumatkan Miko oli nätisti Markuksen sylissä ja sai siksi paljon makupaloja. Karkkilassa oleskelin Mikon kanssa noin 40 minuuttia kun Markus oli poissa. Etsimme ensin automaatin, että voin nostaa rahaa paluumatkaan. Sellainen löytyikin läheltä, mutta se oli kiinni. Onneksi toinen löytyi myös läheltä. Kun tuli minun vuoro mennä nostamaan rahaa, Miko pyöri jaloissa niin, että hihna oli pari kertaa mun jalkojen ympäri ja sitä sai sitten selvitellä ennen kuin seuraava pääsi... Kun Markus vapautui, menimme takaisin linja-autoasemalla odottamaan bussia. Siellä oli odottamassa myös vanha rouva kissansa kanssa. Kissa oli kantolaukussa ja nainen laski sen maahan, että Miko pääsisi katsomaan. Miko menikin mielenkiinnolla katsomaan, mutta kissa ei tainnut tykätä kun se ärähti ja tassulla paiskasi laukun verkkoa Miko pelästyi tuota yllättävää hyökkäystä melko paljon ja pysytteli aluksi kaukana kissasta ja meistä. Sain sen houkuteltua luokseni makupalalla ja kaikki vaikutti sitten olevan hyvin. Miko oli väsyneen oloinen, kun normaalisti vedämme sen kanssa sikeitä siihen aikaan, ja otin sen syliin. Siihen se melkein heti nukahtikin. Bussissa Miko nukahti uudestaan syliini kun päästiin istumaan. Se nukkuikin koko paluumatkan. Luulin jo, että joudun kantamaan pojan kotiin asti, mutta onneksi bussista jäätyämme se halusi maahan. Minulta ei oikein käsistä löydy voimaa kun tuon muutaman kilon painoisen pikkumiehen kantaminen vähän pidempään (eli parin minuutin ajan) alkaa jo kovin tuntumaan Kun siskonkin lapsia on välillä kantanut, on aika pian alkanut tuntumaan, ettei enää jaksa. Pitänee siis hankkia vähän voimaa käsiin Mutta reippaasti Miko tuli pysäkiltä kotiin sateessa. Kotona pidettiin mukava kuivaus/rapsutushetki. Tässä siitä kuva.

Tässä bussista menomatkalta.

Päiväruuan jälkeen kävimme ulkoilemassa keskustassa ja samalla käytiin eläinlääkärissä. Eläinlääkärissä tosin vain piipahdettiin kun kävin varmistamassa rokotuspäivän. Se on edelleen tiistai. Sain mukaan Orionin Koiran hoito-oppaan Miko meni oikein reippaasti eläinlääkärin ovesta sisään. Sisällä ja myös ulkona taisi olla paljon koirien tai muiden eläinten hajuja, kun niin kovasti piti nuuskia. Parin viikon päästä takaisin ja sitten onkin "tosi kysessä" Tänään Miko on saanut kivasti rapsutuksia ihmisiltä. Meidän pihalla kaksi tyttöä pyysi päästä silittämään, mutta he tulivat varmaan liian kovaa Mikoa kohti, kun se säikähti eikä sen jälkeen ollut tytöistä kiinnostunut. Ei siis tytöt päässeet silittämään. Täytyy pitää päivän loput ulkoilut mahdollisimman vähän rasittavina kun Karkkilan matkassa ja keskustassa käymisessä melkein ruuhka-aikaan oli jo aika paljon pienelle miehelle.

Eilen illalla Miko tapasi taas vanhan rouvan, Piparin, eikä yhtään muistanut, että se ärähti sille edellisellä kerralla. Miko kävi nuuskimassa ja halusi leikkiä, mutta ei vanhusta edelleenkään huvittanut. Pian se jatkoikin matkaansa ja me jäätiin kouluttautumaan. Pääasiassa tänne-komentoa harjoiteltiin. Tässä pari kuvaa.

Lopuksi vielä suru-uutisia. Mikon isoisoisä äidin puolelta, Nicky (Noblés Nice Nicky v.h. Runxputtehof) on tänään siirtynyt sateenkaarisillalle Nicky oli sairastellut ja toivoin, että se olisi parantunut kun ikäviä uutisia ei ollut tähän mennessä kuulunut ja kuulin sairastelusta noin kaksi viikkoa sitten. Mutta näköjään ei vaivat parantuneet. Näimme Nickyn vain kerran kun kävimme tutustumassa Nickyyn ja Ninoon maaliskuussa ja se riitti ihastumiseen. Nicky ja Nino olivat ensimmäiset kooikerit, joita menimme tapaamaan. En tiedä antoiko ne oikean kuvan siitä millainen kooiker on, mutta kyllä tapaamisen jälkeen tuntui entistä enemmän siltä, että oikea rotu on löytynyt Harmi ettemme ehtineet nähdä Nickyä enää uudestaan. Nicky oli vasta 10 vuotta, joten vuosia olisi vielä ollut edessä. Voimia Marja-Liisalle, Ilkalle ja Ninolle.