Eilen matkustimme Tainan ja Leevin kanssa Siuntioon saamaan mejä-harjoitusta. Opastajana oli Marja-Liisa ja Rudy-koikkeri (Wishdecoy Giana Claudia). Marja-Liisalla oli myös varsin vilkas ja leikkisä tolleri, jonka luulin olevan alle vuoden ikäinen, mutta olikin 2 v. Siirsimme kamat Marja-Liisan autoon. Leevi pääsi kopissaan takapenkille, Miko ja Rudy olivat peräosan häkeissä. Tosi kätevä farmariin tuollainen kahden koiran häkki. Aluksi kävimme tekemässä pojille jäljet. Joka kerta kun Miko jätettiin autoon yksin (=koikkeriseuraan), niin alkoi kauhea huutaminen. Kuin pojalla olisi ihan kauhea hätä. Ja olihan sillä hätä, kun sen yksin jätin. Olisi syytä vähän harjoitella yksin jättämistä häkkiin/puuhun tms. kiinni... Miko jaksoi pitää ääntä, mutta oli joka kerta jo hiljentynyt kun palasimme autolle.

Poikien jäljet sai jäädä vanhentumaan, kun lähdimme edellisenä iltana olleen kokeen jäljelle. Rudy näytti meille miten VOI-luokan jälki ajetaan. Oli hienoa seurata kuinka keskittyneesti tyttö meni koko matkan. Nenä oli koko ajan maassa ja eteneminen määrätietoista. Maasto oli sellaista, että sai koko ajan katsoa mihin astuu, joten olisi ollut aika haastavaa olla itse liinan päässä. Varsinkin jos eteneminen on niin reipasta kuin Rudylla. Rudyn työskentelyä oli mielenkiintoista katsoa ja oli kiva nähdä oikean kokeen merkinnät, mm. tiedot jäljentekoajankohdasta. Marja-Liisa selosti hyvin mitä kaikkea merkit meinasivat (oltiin käytetty kahta eri väristä kuitunauhaa). Kaikissa kokeissa merkit eivät tosin ole yhtä näkyviä.

Lopuksi palasimme poikien jäljille. Leevi sai aloittaa. Leeviä veri taisi hieman pelottaa. Poika rentoutui kun oli hetken tutkinut jäljen päästä löytynyttä hirven sorkkaa. Mikolla oli kauhea hössötys päällä, johtuiko se sitten siitä, että oli niin kauan saanut odottaa autossa. Miko ajoi oman jälkensä kauhealla kiireellä eikä nenäkään tuntunut pysyvän maassa. Oli kyllä ihan erilaista kuin viime viikolla. Miko ihmetteli hetken sorkkaa, joka osoittautui hyvin mielenkiintoiseksi. Miko murisi sille leikkimurinaa, yritti ottaa sorkkaa suuhun sekä repiä siitä karvoja. Sorkka oli niin kiinnostava, ettei Miko voinut jättää sitä rauhaan edes silloin kun Marja-Liisa otti sen käteen ja lähdimme autolle. Miko sai sitten kantaa sorkkaa autolle asti ja kyllä se oli niin polleaa poikaa. Häntä ja pää olivat pystyssä ja välillä Miko yritti päästä sorkan kanssa metsään, kai hautaamaan sitä. Autolla Miko laski sorkan maahan eikä enää ollut siitä kiinnostunut. Onneksi Miko ei ole koskaan ollut ruuastaan tai tavaroistaan omistushaluinen.

Marja-Liisa sanoi Leeviä pohdiskelevaksi, jolla itseluottamus jäljellä kasvaa kokemuksen myötä. Mikoa hän taas sanoi machoksi, jolla on itsevarmuutta jäljellä hieman liikaa, ja jolle pitää kertoa, että minä määrään tahdin eikä se. Mikoa kuvailtiin myös adhd-jäljestäjäksi, mutta myös tyypilliseksi kooikeriksi, joka menee kuin juna. Marja-Liisa suositteli harrastamaan Mikon kanssa tokoa, jotta sen keskittymiskyky paranisi sekä tekemään kontaktiharjoituksia. Vaikka edelleen ajattelenkin, että Miko on meidän pikku nössykkä, niin olen kyllä itsekin huomannut, ettei se ihan sitä kuitenkaan ole. Mikossa riittää minulle haastetta, sillä en ole niin jämäkkä ja määrätietoinen kuin mitä pojalle pitäisi olla. Marja-Liisan mukaan Miko tarvitsee harjoitusta kaksi kertaa enemmän kuin Leevi, vaikka poikanen hyvin jäljestääkin. Mikolle pitää myös tehdä lyhyitä jälkiä, joista se saa erittäin hyvän palkan. Molempien poikien kanssa täytyy aluksi pitää hihnaa ihan lyhyellä, mutta eri syistä. Leevillä siksi, että se tietää Tainan olevan tukena ja turvana, Mikolla siksi, että se tietää minun määräävän tahdin.

Metsässä tuli oltua kolmea tuntia ja kaikkiaan reissuun meni 4,5h, joten meni eilen nukkumaanmeno vähän myöhäiseksi... Kiitämme Marja-Liisaa hyvistä vinkeistä ja siitä, että meitä suostui opastamaan (vaikka hän sitä itse ehdottikin).

Miko ja hirven sorkka (pahoittelen epäselvää kuvaa, mutta Miko ei pysynyt paikallaan, oli hämärää eikä salama ollut päällä)